Pyhiinvaellus – matka itseen
Tunturien avaruus, lähempänä kaartuva taivas ja luonnon jylhyys vetävät puoleensa meitä suomalaisia juuri nyt laumoittain pohjoisen vaellusreiteille. Eikä ihme, sillä parhaillaan hehkuvassa Lapin ruskassa elämän mittasuhteet asettuvat kohdalleen vaelluspäivien myötä. Ja mikä voi olla rentouttavampaa tapaa viettää syyskuista lomaa? Oma vetoni pohjoisen avariin maisemiin on säilynyt siitä saakka, kun tein ensimmäisen tunturivaelluksen lukioikäisenä.
Mikä sitten vetää vaeltamaan? No, ensinnäkin kävelyn meditatiivisuus sekä rytmi, jossa askeleet ja hengitys löytävät yhteisen tahdin. Mieli hiljenee kävellessä kaikesta hälystä. Vaelluskohde valikoituu usein sateettomimman kolkan mukaisesti ja kunhan vain rinkka on säädetty oikein, kengät eivät hierrä jalkoja rakoille ja retkivarustus on kunnossa, on vaellusreissun onnistuminen todennäköistä.
Lisäksi myös seuralla on iso merkitys vaellusreissuun lähtemisessä. Elämän eri käänteissä vaeltamaan on lähdetty eri kokoonpanoilla. Lasten ollessa pieniä eteneminen toteutui heidän tahtiinsa ja lyhyemmät retket sisälsivät jatkuvia pysähdyksiä, kivien tutkimista ja ihmettelyä. Myöhemmin syntyi tilaa lähteä vaeltelemaan puolison, ystävien ja nyt jälleen lasten kanssa – seuralaisten, joiden sydän myös sykkii tuntureille.
Mallan luonnonpuiston vaellusreitiltä syyskuussa 2025.
Yhteys luonnon pyhyyteen
Pysähdyn vaellellessani usein kuvaamaan, mikä entisestään syventää läsnäolon tuntua ja hetkessä olemista. Valon ja varjon liike paljastavat hetken tunnelman ja suunnan. Monesti kävellessä tai kuvatessa alkaa kuplia ajatuksia, jolloin kaivan repusta muistikirjan, ja sanat virtaavat paperille ennen kuin haihtuvat ilmaan. Jos muistikirja on jäänyt, sanelen ajatukseni puhelimelle. Isoin osa vaelluspäivistä on kävelyä, joka on olemista. Juuri eilen juttelimme vaeltaessa, miten tunturissa ollessa käveleminen on tapa olla, ei suoritusta jota mitattaisiin.
Pyhiinvaellus on perinteisesti matkaamista vaeltaen johonkin pyhään paikkaan. Sen ydin ei ole määränpäässä vaan liikkeessä, siinä, että kuljetaan tietoisesti askeleen ja sydämen tahtiin, jolloin matka palauttaa kulkijansa siihen, mikä on ehkä ollut pidemmän aikaa unohduksissa. Usealle meille suomalaisille metsä ja luonto mieltyy “kirkkona,” mahdollisuutena olla osa elämän suurta salaisuutta ja pyhyyttä. Jotain sellaista, mitä mitkään rakennetut seinät tai tietyt uskontojen suunnat eivät rajaa olemaan jotain ihmisen keksimää. Mielessäni tunturivaellus saa pyhiinvaelluksen arvon.
Pyhä yksinkertaisuus ruskan muodossa.
Pyhä läsnäolo
Minulle vaeltamisen pyhyys syntyy läsnäolosta. Jokainen hengenveto tunturi-ilmaa, jokainen pysähtyminen aistimaan tuulenvirettä on kiitos elämälle. Mitä enemmän olen luonnossa, sitä enemmän koen sulautuvani siihen. Kun viivyn luonnossa, en aina erota, missä minun ja ympäristön rajat kulkevat – tai onko niitä edes fyysisesti. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että luonto tulee säännöllisesti uniini milloin puunjuuristojen, milloin tuulen lennättäjän hahmossa. Olen sitä, mitä ja miten elämän koen -myös unissani.
Vaellellessa ajatuksiin nousevat usein elämän isot kysymykset. Minne suuntaan menen, jos jatkan kuten tähän asti? Entä jos annan vanhan uoman murtua, annan sisäisen virtauksen etsiä uusia väyliä työn, ajankäytön tai muun elämän järjestelyissä? Vastaukset saapuvat matkan myötä. Jos vaellusreissulla on kaveri, reissun puheenaiheet ovat arkisen jutustelun lisäksi juuri edellä mainitun ”ilmoja halkovan” isoja: mitä minä haluan, missä haluan olla vaikkapa vuoden päästä? Mitä on tapahtunut sitten edellisen vaellusreissun? Tällaiset pohdinnat ja keskustelut jäävät elämään vaellusten jälkeenkin.
Ilta-auringon värjäämä tunturimaisema.
Tilan kieli
Tätä myötä olen kehittänyt oman työskentelytapani, Tilan kielen. Se on kolmen elementin liitto – kirjoittamisen, läsnäolon ja valokuvauksen – jotka yhdessä auttavat kuulemaan, mihin oma sisäinen virta kutsuu. Tilan kieli -menetelmä on syntynyt tavastani valokuvata ihmisiä Voima Sinussa -kuvauksen tavoin. Tilan kielen menetelmässä:
-Kirjoittaminen on lähde, josta sanat pulppuavat ja antavat kokemukselle muodon.
-Läsnäolo on suvanto: kun olen paikoillani, vesi kirkastuu ja syvyys tulee näkyviin.
-Valokuvaus on heijastus, joka tallentaa hetken mahdollisuudet ja näyttää ne myös jälkeenpäin muistona, johon voi palata.
Juuri ennen, kun aurinko katosi tuntureiden taakse..
Tila Sinussa -verkkovalmennus
Näiden avulla pyhiinvaellus luonnossa muuttuu matkaksi itseen. Matka ei vaadi temppeleitä eikä kaukaisia maita, vaan riittää, että annan itseni liikuttaa itseäni luonnon rytmissä, mitään mieleen nousevia vaihtoehtoja sulkematta pois. Erityisesti juuri elämän risteyskohdissa – tai silloin, kun haluaa palata itseensä ilman ulkoista muutospainetta – tällainen matka avartaa sisäistä tilaa ja tekee näkyväksi sen, mikä on totta juuri nyt.
Mitä enemmän vaellan, sitä paremmin opin tuntemaan itseäni. Mitä enemmän vaellan, sitä enemmän näen elämässäni mahdollisuuksia ja kauneutta.
Työstän parhaillani Tila sinussa -verkkovalmennusta, joka avautuu loppuvuotta ja vuodenvaihdetta kohti. Sen tarkoitus on lisätä jokaiselle olemisen virtaavuutta: tilaa kirjoittaa, olla ja nähdä – ja antaa oman virran näyttää, jatkaako vanhassa uomassa vai etsiäkö uusia suuntia. Jos tämä resonoi, voit liittyä sähköpostilistani kautta valmennuksen odotuslistalle.
Niin, ja vaellellessa sisäiset vastaukset eivät aina pidä meteliä itsestään, mutta jos pysähdyt olemaan läsnä liikkeen rytmissä ja taukojen väleissä, ne nousevat sieltä varmasti.